Maan syvyyksissä – Jakso yksi: Kauhistuttava pimeys

Hengittäminen kävi vaikeaksi.

Ympärillämme oli vain pimeyttä – sellaista pimeyttä, jossa jo ajatus valosta tuntui absurdilta. Vesi tippui kosteilta seiniltä, kaikuvat äänet täyttivät ilman, ja aina silloin tällöin kuului kaukainen kirkaisu jostakin tuntemattomasta olennosta… se riitti lamauttamaan mielen.

Käteni oli kivellä. Kylmä, märkä ja tärisi oudosti. Ehkä se oli mielikuvitukseni tuotetta – tai ehkä seinä oikeasti liikkui.

Professori Lidenbrock oli muutaman askeleen edellä. Hän piteli taskulamppua, mutta sen valo paljasti vain hänen kasvonsa – varjot nielaisivat kaiken muun.

”Seis!” sanoin käheällä ja rasittuneella äänellä. ”Jokin… jokin liikkuu edessä!”

Professori kääntyi katsomaan minua. Hänen silmissään ei ollut pelkoa – vain ihmetystä. Aivan kuin hän olisi odottanut juuri tätä hetkeä vuosia.

”Olemme lähellä… Tunnen sen, Axel. Maan ytimen salaisuudet kutsuvat meitä.”

Katsoin taakseni. Seuralaisemme Hans istui hiljaa seinää vasten. Hänen kasvonsa olivat hiestä märkät, silmät tyhjinä. Hän ei ollut sanonut sanaakaan viimeisen tunnin aikana, vaan tuijotti vain samaan suuntaan.

Sitten yhtäkkiä maa järisi.

Hyvin heikosti, aivan kuin jokin jättiläismäinen olento olisi heräilemässä jaloillamme. Seinän raoista kantautui syvä ääni – jotain ihmiskielen ymmärryksen ulottumattomissa.

Me kolme tuijotimme toisiamme. Tässä pimeydessä kaikki tuntui viholliselta – jopa omat varjomme.

Ja miten tämä kaikki alkoi?

Kaksi kuukautta sitten istuimme vanhassa kirjastossa Hampurissa. Samassa kirjastossa, josta löysimme kuluneen kirjan sisältä piilotetun viestin – viestin, joka pakotti meidät tälle matkalle. Matkalle, jossa jokainen askel jätti Maan ja ajan taaksemme… ja jonka loppu saattaa olla täällä – keskellä tätä pimeyttä, tätä hiljaisuutta ja tätä pelkoa.