Jakso kaksi: Suljetun tunnelin salaisuus

Vesipisarat putosivat nyt soihtumme päälle. Tuli oli sammumaisillaan.

Seisoimme kapeassa tunnelissa – niin kapeassa, että professorin olkapää oli raapinut kiveä vasten ja Hansin selkä osui jatkuvasti kattoon. Hengitykseni kävi epätasaiseksi. Happi tässä tunnelissa maistui erilaiselta – ikään kuin ilma olisi kuulunut toiseen aikaan.

Sitten tapahtui jotain… jotain, joka lähetti jäätä selkäpiipiämme pitkin.

Tunnelin suu takanamme oli sulkeutunut.

Ei kuulunut ääntäkään, ei tärinää. Juuri kulkemamme käytävä oli nyt täynnä kiviä, aivan kuin polkua ei olisi koskaan ollutkaan.

"Miten... miten tämä on mahdollista?" mutisin.

Professori nosti taskulampun korkeammalle, ja siinä lepattavassa valossa näimme jotakin – naarmuja tunnelin seinässä. Aivan kuin joku – tai jokin – olisi yrittänyt raapia tiensä ulos naulojen tai kynsien avulla.

Hans puhui vapisevalla äänellä: ”Nämä jäljet… ne ovat tuoreita.”

Astuin lähemmäs seinää ja kosketin sitä – kivi oli kostea ja naarmut olivat todellakin tuoreita. Joku… tai jokin… oli yrittänyt paeta tätä kautta.

Professori veti syvään henkeä. ”Nämä eivät ole vain luonnonmuodostelmia, Axel. Nämä polut… he ajattelevat.”

"Luulevatko he niin?" kysyin järkyttyneenä.

”Kyllä… joskus ne avautuvat, joskus ne sulkeutuvat. Jokin voima täällä alhaalla ohjaa meitä – ja se haluaa meidän menevän jonnekin.”

Otin taskulampun ja astuin syvemmälle tunneliin. Vesi livahti kantapääni alla, ja ilma oli sakean tuntuinen oudolta hajulta – joltain mädäntyneeltä… tai kenties joltain kauan sitten hautautuneelta.

Sitten kuulimme sen – vaimean, jatkuvan kahinan… aivan kuin jokin valtava ryömisi kaukana alapuolellamme.

(Takauma)
Kaksi viikkoa sitten olimme saapuneet Reykjavikiin. Islannin pääkaupunkiin – pinnalta tyyni, mutta tiesimme olevamme siellä vain muutaman päivän vieraita. Sen jälkeen matkamme johtaisi alaspäin – kauas, kauas alapuolelle.

Olimme pakanneet mukaan vain välttämättömät: kuivamuonaa, vettä, taskulamppuja ja kartan – saman kartan, joka osoitti sammuneen tulivuoren suulle, jonka sanottiin olevan matkamme avain.

Professori oli tyytyväinen. Hän ei vain jahdannut Maan salaisuuksia – hän etsi todisteita tietämyksestään.

Minäkö? Minua kiinnosti vain löytää tie takaisin.

Ääni kaikui jälleen tunnelissa – nyt lähempänä.

Me kolme painauduimme yhteen. Soihtu lepatti. Hengitystämme pidättäen kuuntelimme.

Ja sitten… näimme varjon liikkuvan.